Tulvaniitty III, öljy kankaalle, 90 x 130 cm, 2015
S.O
Miten sinusta tuli taiteilija?
E.F
Se on todella hyvä kysymys. Synnyin pieneen maalaiskylään Pohjanmaan järviseudulle ja molemmat vanhempani olivat opettajia. En tuntenut lapsuudessa yhtään ainutta kuvataiteilijaa.
Isäni oli kyllä kiinnostunut maalaamisesta ja yksi varhaisia muistoja alle kouluikäisenä on pellavaöljyn ja maalin tuoksu. Asuimme vanhan kansakoulun yläkerrassa ja isälläni oli siellä oma työhuone. Se oli aika lyhyt periodi, mutta muistan työhuoneen tuoksun, ja muistan millainen valo siellä oli. En ole koskaan keskustellut isäni kanssa siitä, miksi hän lopetti maalaamisen.
Kansakoulu oli rakennettu 30- luvulla ja siellä oli valtavan isot ikkunat. Väritys oli 60-70-lukua. Huoneet olivat valtavan isoja, 20-30 neliön kokoisia. Yksi huone oli tapetoitu pinkiksi. Keittiössä oli suklaanruskea seinä, tummansiniset, puiset kaapinrungot ja kirkkaankeltaiset ja kirkkaanpunaiset ovet. Porraskaide yläkertaan oli kirkkaan punainen ja yksi seinä oli myrkynvihreä. Uskon, että aktiivisten värien keskellä kasvaminen on vaikuttanut väriajatteluuni ja muokannut minua ihmisenä.
Myös tilat ovat olleet hyvin tärkeitä. Tilat, väri ja valo.
Mustamaa I, öljy kankaalle 90 x 260 cm, 2010
Isälläni oli Taiteen Kaunis Maailma- kirjasarja ja näin siinä kuvia monista klassikkoteoksista, joita olen sittemmin nähnyt museoissa. Kaikista mielenkiintoisin kirja oli kuitenkin 1800- luvun perheraamattu Gustav Doren kuparipiirroksineen. Katsoimme veljeni kanssa vedenpaisumuskuvia kauhunsekaisin tuntein. Löysin 8- vuotiaana kirjastosta Albert Edelfeldtin taidekirjan ja se teki valtavan ison sävähdyksen.
Kotona oli aina värejä ja paperia saatavilla ja piirsin jatkuvasti. Emme käyneet taidenäyttelyissä, koska lähistöllä ei juuri ollut mitään. Olin varmasti jo aika vanha kun pääsin ensimmäisen kerran taidenäyttelyyn, mutta päiväkirjamerkinnöistäni käy esille, että olen viisitoista vuotiaasta pohtinut, mitä kuvataiteilijan ammatti voisi olla. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 6- vuotiaasta saakka.
Mietin kaikkiaan kymmenen vuotta pitäisikö opiskellako kuvataidetta. Lähdin opiskelemaan käsi- ja taideteollisuutta enkä aluksi oikein tiennyt, mikä ero on käsi- ja taideteollisuudella ja taiteella. Ero alkoi hahmottua kolmannella vuodella Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemiassa, jonka opetus oli hyvin käsityöpainoitteista. Kun koulu loppui ja valmistuin tekstiilisuunnittelijaksi oli selvää, että haluan Helsinkiin ja haluan opiskella taidetta.
Kevät II, öljy kankaalle 40 x 110 cm, 2015
S.O
Mikä merkitys muutolla takaisin Pohjanmaalle on ollut taiteellesi? Muistan kun viimeisellä luokalla Vapaassa Taidekoulussa otit maalaustesi aiheeksi heinäsilppurin. Se oli aika iso muutos verrattuna muihin kouluaikaisiin töihisi. Oliko silppuri jonkinlainen esinäytös ladolle?
E.F
Varmaan se oli jonkinlainen esikuva ladolle. Vapaan Taidekoulun opetushan oli hyvin klassista, oli malli- ja asetelmamaalausta. Sitten tuli viimeinen vuosi ja sai valita itse aiheen. Olin kuvannut silppureita kesäisin Pohjanmaalla ja niiden muoto kiinnosti minua. En ole itse maatilalta kotoisin, vanhempanihan olivat opettajia, mutta olen leikkinyt maatiloilla koko lapsuuteni. Pohjanmaan pellot ja se mitä pelloilla tapahtuu on tullut minulle tutuksi.
Olen myöhemmin tajunnut olevani hyvin paikkasidonnainen taiteilija. Taiteen tekemisen lähtökohta on se paikka ja tila, missä asun ja elän. En voisi maalata vieraasta kulttuuriympäristöstä tulevia aiheita jos asun ja elän Pohjanmaalla. Taide ja elämä kietoutuvat toisiinsa, se mitä näen ja koen on lähtökohta, mistä haluan tehdä taidetta. Pohjanmaan peltolakeudet ja oleminen Pohjanmaalla, jossa näkyy kauas, tekee konkreettiseksi sen, että olet pieni ihminen. Se on hyvin omanlaisensa kokemus. Savossa asuessani menin usein järvenrantaan, jotta näkisin kauaksi.
Kun muutin takaisin Pohjanmaalle yhdeksän muualla vietetyn vuoden jälkeen, huomasin maiseman muuttuneen. 90- luvulla katosivat heinäseipäät kun heinä alettiin koota valkoisella muovilla peitettyihin paaleihin. Maisema muuttui aika radikaalisti.
Kerran mieheni työpaikalle tuli Norjasta vierailijoita ja kun he ajoivat Vaasan lentokentältä Alajärvelle niin he kysyivät: ” Mitä ovat nuo pienet harmaat rakennukset, joita on kaikkialla ja joista näkyy läpi?”
Ensimmäiset latomaalaukseni olivat nykyisiä abstraktimpia ja lato oli suoraan edestäpäin kuvattu. Minua kiinnostivat erityisesti ladot, jotka ovat keskellä peltoa ja joissa on oviaukot vastakkaisilla seinillä. On itse maisema- lakeus ja sitten on jämäkkä lato, jonka oviaukosta rajautuu sama maisema uudelleen. Olin kiinnostunut myös hirsiladoista ja valosta joka siivilöityy hirsien välissä olevien rakojen kautta. Myöhemmin aiheeksi valikoituivat ränsistyneet ja lähes luhistuneet ladot.
Asun Pohjanmaalla ja näen koko ajan latoja, seuraan niiden luhistumista ja katoamista. En aina edes tiedä, mikä asia ladoissa alkaa seuraavaksi kiinnostaa. Joskus se on ollut läpinäkyvyys ja joskus taas valo ja varjo ladon sisällä. Maalausteni tulokulmat ovat hyvin erilaisia, mutta en silti voisi maalata mitä tahansa latoa. Minulta on pyydetty jopa latomuotokuvia, mutta olen kieltäytynyt.
En alussa ajatellut maalaavani lato- aihetta erityisen pitkään. Olen työskentelyn myötä tajunnut, että minulle maalaaminen on jatkumo ja tekoprosessin kuluessa löydän asioita, joita haluan tutkia tarkemmin seuraavassa maalauksessa. Siirrän aina edellisestä maalauksesta jotain seuraavaan maalaukseen.
S.O
Minulle tulee varsinkin isoista latomaalauksistasi vaikutelma kuin ne olisivat henkilökuvia tai psyykkisiä kuvia. Pienemmät latomaalauksesi vaikuttavat olevan perinteisempiä maisemia.
E. F
En välttämättä edes itse tiedä, mitä kaikkea lataan maalaukseen. Varmasti työhön tulee mukaan sen hetkinen mielentila ja elämäntilanne. Silti koen, että maalaan ennen kaikkea väriä. Pidän erityisesti isojen maalausten tekemisestä, koska koen, että silloin väri todella vaikuttaa minuun fyysisesti eikä reuna tule heti vastaan. Vaadin konkreettisen muodon lähtökohdaksi ja nyt muoto on lato. En ainakaan tällä hetkellä kykenisi tekemään täysin abstraktia maalausta.
Romahtanut, öljy kankaalle, 140 x 360 cm, 2013
E.F
Katsoin maalauksiani Vaasan Pohjanmaan museon näyttelyssä ja huomasin mielenkiintoni monessa työssä olleen se, kuinka maalata metsä tai kuinka maalata maata. Pohdin usein maalatessani sitä kuinka voisin levittää värin eri tavalla tällä kertaa. Liikutaan vaikeilla vesillä kun maalauksessa on jotakin esittävää ja jotakin abstraktia. Jos työhön laittaa liikaa esittäviä elementtejä, menee se helposti banaaliksi.
S.O
Huoltoasemamaalaukset eivät ole latoja. onko se uusi suunta vai sivuteema?
St2, öljy kankaalle, 90 x 260 cm, 2015
E.F
Vaikea sanoa. Olen kiinnostunut monenlaisista rakennuksista ja itsenäiset huoltoasemat ovat yhtä uhanalaisia kuin pohjalaiset ladot. ABC- kulttuuri leviää ja pienet huoltoasemat häviävät kartalta. Vimpelin St1 on ollut samannäköinen jo seitsemänkymmentäluvun puolivälistä lähtien. Se on rakennus joka ei ole muuttunut neljäänkymmeneen vuoteen lainkaan. Pohjanmaan kunnissa ja varmasti muillakin pienemmillä paikkakunnilla vallitsee yleisesti ajatus, että ajan rakenteet eivät saa näkyä vaan pyritään tekemään julkisivut ja sisustukset aina uusiksi. Se on minusta sääli, koska mielestäni kaikki aikakaudet ovat yhtä arvokkaita.
Vimpeli huoltoaseman omistajat ovat jo yli kahdeksankymppisiä ja he ovat säilyttäneet huoltoaseman täysin samanlaisena jopa rullaverhoja myöten. Varmasti juuri rullaverhon kuvio oli esnsimmäinen asia, jonka takia kiinnostuin rakennuksesta. Huoltoaseman värimaailma on muutenkin inspiroiva; vaikka asema on nykyisin St1 niin heillä on edelleen punavalkoiset Esson teippaukset, siellä on voimakkaan siniset korjaamon ovet rinnastettuna nuhjaantuneeseen tiiliseinään.
Latomaalauksissani alunperin harmaa laton on maalattu kirkkailla väreillä, mutta huoltoasemamaalausten värit ovat aika lailla todenmukaiset suhteessa lähtökohtaan.
En tiedä ovatko maalaukset sivupolku vai seuraako siitä vielä jotain, mutta minulle tuli pakottava tarve maalata ne ja noudatin mielihaluani.
Älä koskaan ikinä muutu, öljy kankaalle, 180 x 280 cm
S.O
Kerro mitä paletillasi on ja miten siitä on tullut sellainen kuin se on?
E.F
Paletillani on ennen kaikkea päävärien kylmät ja lämpimät sävyt. Suhteeni maaväreihin on vaikea enkä käytä mustaa. Tämä ei ole tietoinen päätös vaan se on tullut aikojen saatossa. Taitan valkoisella, mutta en mustalla. Murran väriä niin vähän, että se säilyttää ominaislaatunsa eikä punainen esimerkiksi muutu ruskeaksi.
Kun aloitan maalauksen niin päätän peruspaletin, jolla maalaan. Jos en tietoisesti päättäisi väriskaalaa niin luultavasti maalaisin pelkkää punaista. Pidän punaisesta koska se on niin taipuisa. Siitä löytyy kaikki hennot vaaleanpunaiset, täyteläiset keskipunaiset, tummat häränveren punaiset, pinkit ja oranssiin menevät sävyt.
Usein maalauksissani on vastaväriteema. Kun teen sinisen maalauksen, niin otan siihen oranssin kulkemaan rinnalla, tavalla tai toisella.
Vaikka olenkin päättänyt suuntaviivat etukäteen niin vasta maalausprosessissa maalaus kertoo minulle, mitä väriä minun täytyy siihen lisätä ja mitä muutoksia tehdä. Se on jotakin opittua, jotakin aikaisemmin koettua ja jotakin vaistonvaraista. Öljyvärimaalaus on siitä kiitollinen, että sitä voi työstää pitkään ja eri kerrosten kautta löytyy lopullinen väri. Joskus se on itsellekin yllätys.
Puronkytö, öljy kankaalle, 180 x 280 cm, 2014
S.O
Onko sinulla taiteilijaesikuvia?
E.F
Kun on itse maalari niin maalaukset vaikuttavat hyvin voimakkaasti. Matka, jonka teimme sinun, Aila Leppikankaan ja Matti Rantasen kanssa Berliiniin vuonna 1998, oli minulle hirmuisen tärkeä. Luin lehdestä, että siellä on laaja näyttely ” Deutchse malerei 100 jahre” .
Näyttelyssä näin ensimmäisen kerran muun muassa Anselm Kieferin, Gerhard Richterin, Georg Baselitzin, Sigmar Polken, Josef Albersin ja Emil Nolden teoksia. Silloin tajusin, mihin kaikkeen maalaus taipuu ja miten ilmaisuvoimainen väline se on.
Vapaassa Taidekoulussa oli jokaisena vuonna eri opettaja ja varmasti jokainen heistä muokkasi omaa taiteellista näkemystäni. Jokainen opettaja avaa näkökulmaa taiteeseen omasta työskentelystään käsin. Joskus näkökulmat kohtaavat omien ajatustesi kanssa ja joskus ne voivat olla hyvinkin vieraita. Sen ymmärtäminen, miten eri tavoilla näkemistä ja tekemistä voi lähestyä, on äärimmäisen hedelmällistä.
Ensimmäisenä opiskeluvuotenani Eija Keskisen valtavan kannustava, mutta ei liian tiukkapipoinen asenne maalaamista kohtaan oli hyvin tärkeää. Olin toisena opiskeluvuonna aika lukossa kun olin päässyt ammatilliselle luokalle, mutta sain Sofia Wilkmannilta kuitenkin paljon eväitä jatkaa matkaa.
Laajempi ja syvällisempi väriajattelu kuten värien rinnastukset ja lämpötila-ajattelu tuli nimenomaan Raili Tangilta kolmannella vuosikurssilla.
Neljännen vuosikurssin lopputyöohjaajaksi minulle suositeltiin Paul Osipowia ja olen hyvin tyytyväinen valintaan. Hän ohjasi minua lopettamaan maaluksiani ajoissa. Hän oli hyvin suoraviivainen ” perhana lopeta jo, se on valmis!”. Opin ettei pidä jumittua yhteen ja samaan maalaukseen vaan mieluummin voi aloittaa seuraavan. Olen muistellut lämmöllä kaikkia opettajiani.
Siirtyminen työskentelemään Pohjanmaalle koulun päätyttyä oli aika sokki. Minulla ei ollut ketään kollegaa, jolta kysyä neuvoa. Sen vuoksi aloitin valokuvaamaan töitäni eri vaiheissa . Kuvasin työn pari kertaa viikossa ja minulla on satoja valokuvia keskeneräisistä teoksista. Katselin niitä ja huomioin, milloin työ oli kesken, milloin se oli hyvässä vaiheessa. Jostain kuvasta huomasin pilanneeni työn.
Pohjalaisista maalareista olen tutustunut Nelimarkka- museolla Eero Nelimarkkaan. Veikko Vionoja on ollut värillisesti todella tärkeä.
Ehkä on Vapaan Taidekoulun ansiota, että lähestyn maalausta ensisijaisesti värin kautta enkä ole niinkään kiinnostunut aiheesta vaan siitä, kuinka maalaus on rakennettu värillisesti ja kuinka väri on levitetty.
Metsän reunassa, öljy kankaalle, 140 x 180 cm
S.O
Joidenkin uusien maalaustesi taivaissa on pohjalla Sam Vannin väriharjoitelmia. Kerro tästä?
E.F
Viime syksynä opetin Alajärvellä aikuisten taideryhmää. Harrastajaryhmät voivat olla hyvinkin erilaisia. Tämä ryhmä oli vastaanottavainen. He olivat maalanneet pitkään ja kävivät näyttelyissä ja olivat kiinnostuneita taiteesta muutenkin kuin siltä kannalta, että tehdään kiva taulu sohvan päälle.
Teimme väriharjoituksen, jonka aloitimme etsimällä naistenlehdistä kuvia, jotka abstrahoimme. Osa valitsi ruokakuvia, joiden lautasista tuli pyöreitä muotoja. Teimme rajauksen aukon avulla ja yksinkertaisen piirroksen.
Sen jälkeen katsoimme Helsingin Kaupungin Taidemuseon näyttelykatalogista Sam Vannin taidetta. Kehotin raidoittamaan piirroksen ja valitsemaan väriparin, joka kiinnostaa tai on itselle hankala. En kertonut tarkkaan mihin pyritään vaan etenimme pala palalta.
Huomasin omassa maalauksessani raidoittavani taivasta itsekin. Lähdin tekemään sitä vihreä- punainen väriparin pohjalta, mutta lopputuloksesta tuli vaaleanharmahtava. Kuitenkin se syntyi suoraan Vanni- harjoituksen pohjalta.
Olen huomannut, että kun opetan jotain tiettyä asiaa, se siirtyy suoraan maalauksiini. Elämä, arki, maalaaminen ja opetus kietoutuvat kaikki yhteen.
Tulvaniitty II, öljy kankaalle, 140 x 180 cm, 2015, Vaasan kaupungin kokoelmissa
S.O
Mielestäni suhde väriin ei voi koskaan rakentua väriteorioiden kautta, mutta jos suhde on olemassa niin teorioista voi olla hyötyä. Mitä mieltä olet väriteorioista?
E.F
Aika lailla samaa mieltä. Koulussa opiskelimme jonkin verran Albersin väriteoriaa, mutta se ei ollut kovin dogmaattista. Olen lukenut itsekseni Johannes Itteniä. On hyvä että opiskelee ja ymmärtää tiettyjä asioita väriteorioista, mutta suhteen väriin täytyy kehittyä omakohtaisesti.
Opettaessani olen huomannut, että on aika ongelmallista kun ihmiset eivät näe värejä samalla tavoin.
Olen kehittänyt väripelikorttimetodia, jota käytän aikuisoppilaiden kanssa. Korteissa voi olla vaikkapa kymmenen erilaista punaisen sävyä tai jopa kaksisataa. Sitten pyydän jokaista ottamaan joukosta ”vanhan roosan” , ”joulunpunaisen” tai ”viininpunaisen”. Kortit voivat olla täysin erilaisia. On mielenkiintoista, miten eri tavoin värit aistitaan. Lämpötilaerot ovat monelle todella vaikeita nähdä ja ymmärtää, enkä nyt edes puhu mistään värisokeudesta.
En koe tärkeänä analysoida teoksiani teorian kautta. Aihe, jota käytän avautuu aika helposti ihmisille; jokainen voi nähdä maalauksessa ladon, mutta maalarit ja väriin perehtyneet ihmiset näkevät myös taustalla olevan väriajattelun. Seuraan mielihalujani kun työskentelen värien kanssa ja lopputulos syntyy monimutkaisen prosessin kautta.
Övermark, öljy kankaalle, 40 x 120 cm, 2014
S.O
Olet valokuvannut latoja ja käyttänyt kuvia maalaustesi lähtökohtana. Uudessa ateljeessasi on valtava ikkunaseinä, josta on esteetön näkymä polveilevaan peltomaisemaan. Voisitko kuvitella maalaavasi maisemaa suoraan havainnosta?
E.F
Se on asia , joka kiinnostaa ja johon tulen varmasti palaamaan. Olen luonnostellut ulkona, mutta en koe olevani maisemamaalari sanan puhtaassa merkityksessä. Osallistuin Ruovesi- symposiumiin, jossa työskenneltiin suoraan maisemasta, mutta en kyennyt maalaamaan maisemaan öljyväreillä vaan käytin öljypastelleja.
Kun otan kuvan niin rajaan ja valikoin asioita jo siinä vaiheessa. Kuva on kuitenkin kuva ja maalaus on eri asia.
Minua kiinnostaisi tehdä maalauksia, joissa ulkona näkyvän maiseman ohella näkyisi ateljeeni sisätila.
Olen vuoden verran seurannut ateljeestani näkyvää laaksomaista maisemaa. Muutos maisemassa on vuodenaikojen vaihtelun mukaan huikea. Ikkunastani näkyy kuusitoista latoa ja pelloilla viljellään erilaisia kasveja, jotka ovat eri värisiä sen mukaan mikä vuodenaika on meneillään, onko pelto käännetty tai onko siellä oras.
Minulla on nyt maiseman sisäänajamisen vaihe meneillään. Se aika varmasti tulee, että maalaan maisemasta suoraan, mutta on vielä arvoitus mitä ja millä tavalla.