Artikkeli on julkaistu Mustekalan maalaus- teemanumerossa 2013http://www.mustekala.info/node/35799

Sara Orava (SO) & Ville Laaksonen (VL)

Maalaamisen ja katsomisen esoteriasta ja erotiikasta

SO: Silloin kun maalaan, en aina tiedä kumpi on todellisempi, maalaus vai minä itse. Olen yhtä aikaa ruumiissani ja sen ulkopuolella, teoksessa. Koskettaessani maalaustani kosketan myös itseäni. Toisinaan kevyesti ja hyväillen, toisinaan taas rajummin, väkivaltaisesti. Tässä kahtiajakautuneisuudessa on autoeroottinen lataus.

Paljon on puhuttu maalausprosessin materiaalisuudesta ja fyysisestä puolesta. Maalaaminen on ruumiillinen akti, mutta mitä tämä ruumiillisuus konkreettisesti on? Tunnen värin lisäämisen tai poistamisen, viivan loppumis- ja alkamispisteet fyysisinä mielihyvään, kipuun tai kiihotukseen verrattavina tuntemuksina. Monet taidemaalarit sanovat, että kun maalaus on valmis se tuntuu vatsanpohjassa, huimaa tai oksettaa. Tunteet ovat kehossa. Vatsanpohja on anatomisesti lähellä sukuelimiä.

Leena Luostarisen näyttelyssä oli sininen maalaus, jossa on palmuja taivaanrantaa vasten. Maalaus resonoi heti kehossani. Se oli kun sylissä kehräävä kissa. Mitä tämä maalaukselle ominainen kehollinen väri ja tilakokemus onkin, niin aina se on yhtä ihmeellistä ja tyydyttävää.

Sara Orava: Tottelevaisuus, öljy kankaalle, 135 x 115 cm, 2011, kuva Mirka Kleemola

VL: Huomaan maalaustapahtumassa tapahtuvan jotain aineetonta: looginen ajattelu tuntuu kadottavan merkityksensä, jolloin ulkoisen todellisuuden rajat hämärtyvät aina katoamispisteeseen saakka. Tapahtuu matemaattinen mahdottomuus: kaikki on yksi. Avautuu jakamaton näköala, jossa oma kokemus maailmasta tuntuu rakastettavalta: se on aitoa. Vaikka maalaaminen tapahtuu kohtaamalla teos huoneessa työvälineet käsissä, se mitä siirtyy teokseen ei ole vain materiaa. Minkälainen ihminen ajattelisi seksin olevan ”materiaalin siirtymistä”? Ja sama pätee maalauksiin.

Toisaalta tässä koko asetelmassa on vaarana liiallinen oman kokemuksen mystifiointi. Kun omaa kokemusta on mahdotonta toisintaa sanoin, jäljelle ei jää kuin se häälyvä todiste, että viitteitä vastaavanlaisesta vaistoaa ympärillään: esimerkiksi taide-elämyksissä. Taide on voimakkaan intiimi tapahtuma, olkoon kyse sitten tekemisestä tai katsomisesta. Ja yhä tilanteen yllä leijailee pelottavan myyttinen varjo – kirottu taiteilijanero, alkemisti, magian harjoittaja. Koko ajatus puistattaa (postmoderneja) taiteilijan määreitä. Neron Eros tarvitsee Kuoleman ja elämän kokemuksen: äärellisyyden ja äärettömyyden.

SO: En tiedä onko postmodernia taiteilijaa enää olemassa. Emmekö ole jo siirtyneet postmodernismista kulttuurintuottamisen aikakauteen?

Romantiikan ajan sisäisyyttä korostava taiteilija- ja taidekäsitys on minulle läheinen. Sisäisyys: taide alati muotoaan hakevana ja ainutlaatuisena esitystapana. Ei se vanhene. Nyt kun ihmisestä on tullut olento, jonka kokemukset, tunteet ja teot voidaan jäljittää aivojen kemiallisiin reaktioihin, evoluutiopsykologisiin malleihin ja käyttäytymisprofiileihin, niin tälle solupöheiköllekin jää edelleen subjektiivinen kokemus. Ja anatomisesti muutumme hitaasti. Paleontologi Stephen J. Gould on sanonut, että 10.000 vuotta on pienin ajanjakso, josta hän suostuu hahmottamaan syitä ja seurauksia. Aikamme ei ehkä ihannoi nälkää näkevää, epäsosiaalista ja pahanhajuista hullua neroa, mutta silti nerokultti elää ja voi hyvin. Katso vaikka Marina Abramovicia teoksessa The Artist is Present!Ihmiset sekosivat yrittäessään päästä istumaan hänen kanssaan. Hän oli yhtä aikaa pappi, psykoterapeutti, äiti ja jumalatar. Hän oli mitä vastapäätä istuvat halusivat hänessä nähdä. Hän oli todellinen palvonnan kohde – ehkä myös hieman hullu ja täysin suvereeni tässä roolissaan.

Mitä henki sitten onkaan, niin maalauksessa se ilmenee materiassa. Ei maalauksessa ole mitään, mikä ei olisi näkyvää. Taidemaalarin katse ja liike muuttuu taiteeksi sen yhdistyessä syvälliseen välineen hallintaan. Taiteilijan täytyy hengittää yhdessä välineensä kanssa ja hänen ajattelunsa täytyy kulkea eteen ja taaksepäin maalaamisen eri työvaiheissa. Tavallaan uskon virtuositeettiin, mutta en koneellisena täydellisyytenä vaan inhimillisen katseen, värien erottelukyvyn, muodon tajun ja antautumisen synteesinä.

Nykytaiteen käyttämät välineet ja esitystavat ovat pirstoutuneet. Välillä tuntuu, että maalaustaide nähdään vain kuvataiteen kehitysvaiheena, joka on oikeastaan jo ohitettu. Mielestäni maalaustaiteen täytyisi spesifioitua ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa eli piirustukseen ja väriin. Venäläinen koreografi Boris Eifman perustaa Pietariin uudenlaisen balettiakatemian, jonka tarkoitus on kouluttaa tanssijoita, jotka ovat älykkäitä, teknisiä ja tunnevoimaisia. Tämä saattaa olla merkityksellisintä, mitä baletissa on tapahtunut sitten Nurejevin. Miksei maalaustaiteen piirissäkin voisi olla samanlaisia avauksia? Fyysisen ja aistimellisen vastaanottokyvyn harjoittaminen voisi olla yksi mahdollisuus.

Ville Laaksonen: Heros Eros Needs Thanatos, akryyli ja öljy kankaalle, 271 x 223 cm, 2012. (kuva: Ville Laaksonen)

VL: Postmoderni osoittaa rajallisuutensa määritellä taiteen rakennetta ja rakenteettomuuden merkitystä, mutta en tekisi siitä paholaista: kyseessä on vain (pelottavankuuloinen) sana ilman päämäärää. Sanoessasi “Mitä henki sitten onkaan, niin maalauksessa se ilmenee materiassa” avaimeksi paljastuu ilmeneminen. Paljastuminen tapahtuu vain merkityksellisyyden kokemuksessa: mikä on todellista ja hyvää ja mikä puolestaan illuusiota tai idealistista. Se mikä paljastuu, muodostaa käsityksen asioiden luonteesta ja niiden olemuksesta. Saksankielinen Sein / Schein sanapari toimii tästä hyvänä esimerkkinä. Ensimmäinen ilmaus sein (olla jotakin/jossakin) ei näe näennäisyyksien maailmaan, jossa totuus voi paljastua myös illuusioiden tai esimerkiksi uskon kysymysten takana. Schein (mm. loisto, hohde, lume, kangastus, näennäisyys) puolestaan kertoo, ettei ole mahdollista paljastaa koko totuutta, olemista itsessään. Ja miksi ei siis antaisi merkitystä tällaiselle “epätodelle”? Miten muuten voi punnita rakkautta?

Puhuttaessa taiteen esoteriasta, ollaan herkästi myös psykoanalyyttisen taiteentulkinnan syövereissä. Ristiriita tietoisen ja tiedostamattoman välillä toimii välitilana, avaimena vapaalle assosioinnille. Mystiikan taakse verhoutuminen tuntuu turhan helpolta ratkaisulta, johon ei sovi alistua. Katsoessani taidetta huomaan usein, kuinka jokin vaikeasti tunnistettava asia kiehtoo minua. Huomaan taiteen katsomisen vetoavan minuun viettien tasolla: se pitää sisällään toiveen kaipuuni kohteesta. Vaikka psykoanalyyttistä taiteentulkintaa (etenkään Freudin) ei taiteentulkinnan piirissä monesti kovinkaan arvosteta, huomaan sen paljastamassa mekaniikassa jotain syvästi totuudellista, jotain sellaista, jonka olemassaolon kieltäminen on kuin jättäisi tulkinnan vaillinaiseksi, jopa epäinhimilliseksi. Kyse on ihmisestä ja elämästä, ei vain jostain esoteerisestä taiteilijasta norsunluisessa tornissa!

Sara Orava: Mamotska, tempera ja öljy kankaalle, 200 x 180 cm, 2011, kuva Mirka Kleemola

SO: Merkityksellisessä ja syvässä taidekokemuksessa sisäinen on ulkopuolella ja ulkopuolinen tulee sisään. ”Minä en ole enää minä. Iho liukenee, luut tulevat ulkopuolelle, sukuelin on puku, jota riisun ja puen. Kirkas ja ääretön valo on vailla näkyvää lähdettä. Tila on äidillinen valtameri, henkeäsalpaavan kaunis ja hukuttava.” (1)

Julia Kristeva liittää tarpeen luoda kauneutta arkaaisen menetyksen korvaamiseen. Kristeva kutsuu Asiaksi menetettyä äidillistä kohdetta, joka ei ole vielä ehtinyt muodostua kohteeksi. ” Kutsun Asiaksi sitä reaalista houkutuksen ja vastenmielisyyden keskusta, joka ei tottele merkityksenmuodostusta. Se on seksuaalisuuden tyyssija, josta halun kohde irtoaa.” (2) Se, mitä Kristeva kutsuu Kohteeksihahmottuu selkeämmin menetetyksi toiseksi. Kauneuden luomisen kautta on mahdollista antaa menetykselle merkitys ylevöittämisen kautta. Kristeva kysyy: ” Onko kauneus menetyksen kiistämistä? Voi olla, mutta ollessaan sitä kauneus on haurasta ja pimenee kuolemaksi, se ei pysty estämään taiteilijan itsemurhaa, tai se häipyy muistista heti syntymänsä hetkellä.” (3)

Mari Sunna, Bad Mother, öljy kankaalle, 50 x 36 cm, 2011. (kuva: Jussi Tiainen)

En ole ole psykoanalytiikan tai psykoanalyyttisen taideteorian asiantuntija, mutta luulen, että kyvyttömyys irtautua Asiasta tai Kohteesta saattaa liittyä kyvyttömyyteen irtautua teoksesta. Ikään kuin minä tarvitsisi teoksen peiliksi tunteakseen olemassaolonsa. Samalla tavoin lapsi tarvitsee äidin kasvot ja kyvyn myötäelää hänen tunteitaan. Maalaus toisaalta kannattelee psyykettä, ja toisaalta hajottaa jos se ei asetu stabiiliksi. Teos ei ole todellinen minä, koska se on peili. Kummallisella tavalla muiden katseet vaikuttavat siihen, mitä peilistä kulloinkin näkyy. Vaarana on, että teokseen kohdistuva ihailu tai kritiikki manaa esille arkaaiset kokemukset rakastetuksi tai hylätyksi tulosta. Helvetti on sananmukaisesti irti.

(Anorektikko ei oikeasti näe itseään lihavana, hän kyllä näkee itsensä hyvin laihana, mutta kuva voi muuttua silmänräpäyksessä ja itsensä nälässä pitäminen pitää sen jotenkuten kasassa.)

Norsunluutorni on teologisessa mielessä Neitsyt Marian ja neitseellisen puhtauden symboli kuten yksisarvinenkin. Mielenkiintoista, että neitseellisen tilan symbolit ovat noin fallisia ja suorastaan repivän luisia. Jos taiteilijan on tultava alas norsunluutornistaan, niin mikä on se todellinen maailma, minne hänen pitäisi tulla? Olisiko kukaan norsunluutornissa jos hän tietäisi reitin alas?

KUOLLUT TAIDE

VL: Puhuttaessa taiteen henkisyydestä, on hyvä muistaa taiteen maallinen ja elämään sidottu luonne. Kyse ei ole taivaasta tai helvetistä, vaan ihmisestä, ja pyrkimyksestä tehdä näkyväksi aistien, ajatusten ja henkisten pyrkimysten muodostama maalarin todellisuus. Taiteen ei tarvitse olla “tie alas norsunluutornista”, vaan se on mahdollisuus jakaa näkymä sieltä. Ja tässä lienee taiteen nautinto ihmiselle: aistia ja hengittää elämää ihmeenä, kuten vain ihminen voi tehdä.

Olen viime aikoina keskittänyt taiteelliset ponnistukseni improvisaatioon ja elämän tunteeseen taiteessa. Oletan, että “todellinen” on taiteessa jotain, joka elää, pystyen itsenäisesti muodostamaan totuuden kokemuksen, jota se pystyy ylläpitämään ja ruokkimaan – pyrkien tekemään itsestään enemmän kuin elotonta materiaa. Vastakohta olisi “taiteen kuolema”, jonka on varsin argumentoitu väite – ja juuri tästä syystä ihanteellinen vastustettava.

Aistiessani ympärillä pilaantunutta elämää – siltä “huono taide” pohjimmiltaan tuntuu – huomaan asettavani hyvän taiteen edellytykseksi, että siihen pystyy muodostamaan henkisen yhteyden, samoin kuin toiseen (ihmiseen). Tämä kokemus merkittävästä toisesta avaa yhteyden, jonka aistiminen tekee eron elävän ja kuolleen välille. Taideteosten katsominen on kuin katsoisi ruumiita ja aistisi, mitkä niistä ovat vain unessa ja mitkä kuolleet. Itsensä asettaminen “hyvän maun” tai “merkittävän kokemuksen” mittariksi, on tietysti kohtuutonta kaikkea ulkoista todellisuutta kohtaan, mutta se tuntuu myös aika lailla rehellisemmältä kuin vastaanottaa (objektiivinen) totuus annettuna vastauksena.

Kiinnostava esimerkki ilmiöstä löytyy esimerkiksi taiteilija Julian Schnabelin omaelämäkerrasta, jossa hän kertoo, kuinka hän joutui keskusteluun kriitikko Clement Greenbergin kanssa Los Angelesin lentokentällä vuonna 1982. Schnabelin mielestä Greenberg sanoo ikään kuin: ”…olen auktoriteetti, koska minulla on hyvä maku.” Kommentti on tietysti kritiikkiä modernismin ylimmäksi airueeksi nousseelle Greenbergille. Mutta kiinnostavaa on huomata, kuinka vallan ottaminen itselleen toimii vapautuksena annetuista totuuksista: Greenbergin modernismin arvot ja henkilökohtaiset “pakkomielteet” (mm. pop-taiteen vastustus), alkavat kuulostaa (vähitellen) radikaalilta lähestymistavalta taiteeseen.

SO: En pidä siitä, että puhutaan katsojasta ikään kuin useat eri katsojat sulautuisivat yhteen. Ehkä tarkoittamasi vallan ottaminen itselle on myös vastuun ottamista omasta katsomisesta. Tapahtuma me katsomme palautuu muotoon minä katson, jolloin katsomistapahtumasta tulee itsenäisempi ja riippumattomampi ääneen lausumattomista mutta aina ajassa olevista kvaliteeteista. Minä, omine rajoitteineni ja herkkyyksineni, pidän tai en pidä. En ole mikään mystinen katsoja. Kuollut Taide on samankaltainen eltaantunut ilmaisu kuin Nykytaiteen Konteksti.

Kuvataiteen käsittely yhtenä jatkumona on maalaustaiteen kannalta problemaattista. Voisiko olla niin, että puun haarat ovat kasvaneet jo hyvin etäälle toisistaan? Ei maalaustaide ole kehitysvaihe, joka johtaisi taiteen uusiin alueisiin. Maalausta katsoessani käytän aivan eri aisteja kuin osallistuessani yhteisölliseen taideteokseen. Vaikka katson videoteostakin silmilläni, katsomistapa on fyysisesti erilainen. Valokuvaa tai liikkuvaa kuvaa katsoessani katson jonnekin. Valokuva katsoo minuun kuvatun henkilön katseessa. Maalaus tulee eri tavalla kohti, se on itsellisempi. En tarkoita, että tämä tapahtuisi kaikissa maalauksissa, mutta se on maalauksen mahdollisuus ja kvaliteetti. Ymmärrän maalauksen auraattisuuden ennen kaikkea aistimellisuuden kautta. Jos auraattisuus määritellään siten, että taideteos ”katsoo takaisin” ja on alkuperältään ritualistinen niin maalaus voi olla tätä. Auraattinen on minulle maalauksen merkittävä toinen. Onko toinen teoksen luonut taiteilija vai onko siihen lisäksi sekoittunut transsendentaali prinsiippi? Olisiko mahdollista, että jälkimmäinen on edellisessä?

Ville Laaksonen: Visions Of Aura, akryyli ja öljy kankaalle, 150 x 100 cm, 2013. (kuva: Ville Laaksonen)

VL: Miksi taiteilijasta tai minästä on ajan saatossa tullut “vähempiarvoinen”, on minulle mysteeri. Huvittavaa onkin huomata, kuinka tekijän dekonstruktio johtaa mystisyyteen. Kaiken merkityksen hajotessa pirstaleiksi, ei myöskään katsojalle jää muuta vaihtoehtoa kuin olla jotakin: yksilö, joka ei vain vastaanota, vaan osallistuu. Tähän myös postmodernismi johtaa tekijän demystifioimisellaan. Mutta: miksi yrittää riisua katsoja aseista? Taiteessa ei ole sääntöjä tai rajoitteita, myöskään mystiikan suhteen. Pikemminkin taiteen tulee edustaa myös näitä mahdollisuuksia, paitsi tekijälle, myös katsojalle. Millaista on taide ilman henkisyyttä, joka on aika keskeinen osa ihmisyyttä? Kuollutta?

Taide pitää sisällään koko elämän kirjon, jolloin katsojan tulkinnat ja taiteilijan omat intentiot kohtaavat elämän kokemuksellisuudessa, myös taiteessa. Nykytaide (konteksteineen) toimii synonyyminä käsitteelle contemporary art, joka tunnetaan myös nimellä aikalaistaide. Tämä ajan kuvan (zeitgeistin) peittämä lumetodellisuus sumentaa mielemme toisenlaisilta totuuksilta. Henkisyydellä taiteessa on siksi myös radikaalimpi puolensa: taiteilijan henkiset pyrkimykset tähtäävät ylittämään ajan määreet ja samalla laajemmin käsitettynä aikalaistaiteen rajoitteet. Henkisyys on silta yli aikojen, sekä eteen, että taaksepäin, mutta myös ajattomaan. Taiteilijan työlle on ominaista kaipuu ideaaleihin, mutta myös utopiaan.

Yhdyn toteamukseesi: taiteen kuolema on varsin rajoittunut näköala taiteeseen. Kun on olemassa ihmisiä, jotka uskovat asioihin, on olemassa usko ja samoin taiteessa elämää. Avantgardististen pyrkimysten rajaaminen nykytaiteen mittapuuhun (tai teknisten innovaatioiden alle) johtaa itselleni usein kokemukseen “kuolleesta” taiteesta. Kun taidetta tehdään vain oman aikansa taiteen pinnalliset määreet “ylittäväksi”, on vaikeaa kokea taiteen elinvoimaisuutta. Taiteen alistuessa määrittelylle, se johtaa kuolemaan, jossa ei ole toista. Mutta (mikään) taide ei alistu määrittelyille pysyvästi: minä on vain nyt, kun on merkittävä toinen. Taide määrittyy hetki hetkeltä aistien elämää.

Vaikka näkisin harhoja, sekoittaisin unen todellisuuteen, rakkauden houreissa käpertyisin sokeana paahtavan auringon alle ja näkökentässäni tanssisi sähköisten hiukkasten valtameri: olisin pieni, loputon musta aukko maailmassa, johon kaikki voitaisiin kaataa. Kaikki tämä johtaa siihen, että minä olen, näiden kokemusten kera.

SO: En ole taideuskovainen. Äärimmäisen kauneuden, (tarkoitan kauneudella esteettisen lisäksi laajasti koskettavuutta ja myös ylevää) luominen tai kokeminen ei takaa eettistä kasvua. Todennäköisempää on, että taiteilija kulkee hurmion, luomuksestaan lumoutumisen, romahduksen ja halventamisen kehässä. Suurenmoisia teoksia luoneet taiteilijat ovat tuhonneet itsensä tai ihmiset ympärillään. Taiteilija ei ole pyhimys.

Silti en voi kuvitella elämää ilman taidetta, eikä taide voi kuolla. Voi olla, että tahdon lakatessa mystikko ei enää tarvitse taidetta, se kuuluu maailmaan. Ja tässä maailmassa me olemme ilman omaa valintaamme, ruumiillisesti ja tuntien. Kun alkaa ajatella avaruutta ymmärrys ei riitä. Miten jokin voi olla loputtomasti laajentuen jonnekin, ei mihinkään, joka aina on. Meissä on sama käsittämätön loputtomuus. Taide voi näyttää tämän ihmetyksen, jakaa sen ja olla siinä.

Werner Schmidt, sekatekniikka puulle, 63 x 74 cm, 2013, kuva Werner Schmidt

Viitteet
(1) Sara Orava, Taiteilija ei ole pyhimys, 2013, Kirjoitus näyttelyyn Pyhän Teresan hurmio
(2) Julia Kristeva, Musta Aurinko, masennus ja melankolia, suom. Mika Siimes, Nemo, 1998, s.25
(3) Mt. s. 115

Kirjoittajat:
Sara Orava on taidemaalari, joka asuu perheensä kanssa Helsingissä ja kasvattaa itämaisia kissoja.
Ville Laaksonen on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.