Olin 2.11.2015  Taidemaalariliiton symposiumissa puhumassa aiheesta ”Taiteen reunaehdot”.  Kristiina uusitalo ja Marcus Heickerö esittivät omat kiinnostavat puheenvuoronsa ja alustuksen piti Kari Vehosalo. Tämä artikkeli on tiivistelmä  puheenvuorostani.

 

 

 

Voiko taiteilijuus olla ammatti?

Taide ammattina on paradoksi. Ammatin harjoittaminen on toimintaa, josta saadaan elanto ja jolla maksetaan verot yhteiskunnalle. Taiteessa ollaan olemassaolon arvoituksen ja absoluuttisuuden äärellä. Se on sisäisen luotaamista ja tuomista näkyväksi. Tässä pitäisi sovittaa yhteen kaksi maailmaa jotka eivät kohtaa.

Yleensä kun ihmiset kysyvät minulta, että ” menikö näyttely hyvin” niin he tosiassa kysyvät kuinka monta maalausta myin. Eli näyttely meni siis hyvin jos myin maalauksia ja jos en niin se meni huonosti. Näistä kysymyksistä tulee epämääräisen paha olo, eikä voi vastata kuin ”meni näyttely hyvin”, oli tilanne mikä hyvänsä.

 

Pentti Kouri totesi kerran: ”On mielenkiintoista, että kaikki taiteilijat sanovat että raha ei ole tärkeää, mutta kuitenkin puhuvat siitä jatkuvasti.:”

 

Taide on arvokasta nimenomaan hyödyttömyytensä kautta. Taiteiljan työ on sisäinen, henkinen matka, se on myös sijaiskokemista, muodon tuomista sanattomalle ja oman itsen tarjoilemista yhteiseksi ateriaksi uhrin tavoin.

Pastori Marjaana Toiviainen sanoi Kirkko ja Kaupunki- lehden haastattelussa että hän pitää papin työssä erityisen hienona juuri sitä, että vaikka kirkossa ei olisi ketään hän suorittaa rukoushetken. Pidin tästä näkökulmasta paljon.

Päähenkilö Aleksander kysyy Tarkovskin Uhrissa ”Jos esimerkiksi laskisin hanasta lasillisen vettä ja kaataisin sen viemärin ja tekisin sen joka päivä tämän saman asian, vuodesta toiseen täsmälleen samoin, niin ehkä jotain pientä muuttuisi maailmassa.”

Taiteilijaksi ryhtyminen on mielestäni sukua luostarilupaukselle. Luostarilupaukseen kuuluu usein köyhyyden vaatimus. Luostarin tulojen tulee tulla lahjoitusten ja yksinkertaisen työn kautta. Suomessakin kerätään kirkollisveroa, jotta kirkko huolehtisi ihmiselämään liittyvistä henkisistä perustarpeista.

Ei kuitenkaan pelkästään riitä, että että syvemmät kysymykset olemassaolosta ovat uskonnon varassa. Sen vuoksi yhteiskunnassa halutaan olevan myös taidetta ja sitä halutaan tukea. Apurahajärjestelmä ja muut julkisen tuen muodot on luotu tätä varten.

Se, minkä vuoksi taidetta rahoitetaan julkisesti on kuitenkin tällä hetkellä täysin hukassa julkisessa keskustelussa. Milloin painotetaan viennin edistämistä, milloin sosiaalisia hyötyjä. Taiteen tukemista perustellaan mm. esittämällä ihmisten kommentteja taiteen hyvää tekevistä vaikutuksista.

Kun viime viikolla hain Taiteen Edistämiskeskuksen (huom. kuvaava nimi) kohdeapurahaa netissä niin minun täytyi perustella erikseen projektini yhteiskunnalliset vaikutukset ja selvittää kenelle se on suunnattu. Olisiko tässä kohtaa pitänyt nyt mainita keski-ikäiset naiset jotka tutkimusten mukaan käyvät eniten näyttelyissä?

”Projektini on suunnattu torjumaan keski-ikäisten naisten masennusta ja auttamaan heitä pysymään mahdollisimman pitkään työelämässä.”

Ironisesti ei voi olla toteamatta,että ehkä kuitenkin kannattaisi hieman höllentää vaikkapa taiteilijan mahdollisuuksia saada työlleen rahoitusta ja sitä kautta nostaa hänen elämänlaatuaan. Taiteilijathan ovat yliedustettuina mielnterveyspalveluiden käyttäjissä ja lähes kaikki tuntemani pidempään työskennelleet taiteilijat itseni mukaanluettuna ovat saaneet myös fyysisiä työperäisiä vaivoja.

 

 

Sidokset

Jos opettaisin taidekoulussa niin rohkaisisin nuoria taiteilijanalkuja varmistamaan selustan ajoissa eli järjestämään olosuhteet sellaisiksi, että toimeentulo ei ole täysin riippuvainen taiteellisesta toiminnasta. Siihen on monia keinoja, joiden tunnehinta jää varmasti pienemmäksi verrattuna siihen tilanteeseen, että toimentulo on täysin taiteen varassa.

Mihinkään ei  pääse siitä, että elämiseen tarvitaan rahaa ja sillä on paikkansa.

Pitää asua jossain, taideteosten tekemiseen tarvitaan paikka, täytyy syödä, kyetä menemään lääkäriin jne.

Hengissäsäilyminen menee taiteen tekemisen etusijalle eli ilmaisu on yleensä mahdollista vasta kuin perustarpeet ovat edes jossain määrin tyydytetty.

Silti ilmaisu puskee esiin mitä kurjimmissakin fyysisisä ja psyykkisissä olosuhteissa.

Joka hetki vain murto-osa kaikesta lahjakkuudesta, pyrkimyksestä ja ilmaisun tarpeesta saa mahdollisuuden tulla esiin.

Säilyneet taideteokset ja yleisessä tietoisuudessa olevat taiteilijat ovat vain jäävuoren huippu kaikesta taiteesta, mitä eri aikoina on tehty. Olen monesti nähnyt mielessäni kuinka suurin osa murskautuu aikojen saatossa historian armottoman pyörän alle. Nerokkaita taiteilijoita, joista ei tiedetä yhtään mitään on täytynyt olla tuhansittain.

Otan esimerkiksi opiskelukaverini Jussi Pietilän, joka oli yksi lahjakkaimmista taiteilijoista joita olen koskaan tavannut. Hän tapasi yleensä maalata työnsä järjestäen yli mustalla tai valkoisella päivää ennen vuotuisia kevätnäyttelyitä. Tässä ei ollut mitään laskelmoitua.

Vaikka kyseisellä taiteilijalla oli mielettömän hienoja teoksia, niitä ei ole päässyt näkemään juuri kukaan, enkä tiedä näkeekö tulevaisuudessakaan, mikäli ainuttakaan niistä on säilynyt taiteilijan varhaisen poismenon jälkeen.

Olisin halunnut esittää tässä teoskuvan, mutta Googlaamalla ei löydy ainuttakaan kuvaa.

Voi olla että joku tulevaisuudessa ”löytää hänet”, (itsekin olen miettinyt pitäisikö teoksia alkaa metsästämään ja tuomaan esille.)

Jotta teokset tulisivat noteeratuksi taiteena, tarvitaan siis itse teosten lisäksi myös rakenteet, joihin ne ovat suhteessa; oikeat ihmiset määrittelemään teosten laadun ja arvon, taidemarkkinat ja tiedotusvälineet muokkaamaan julkista mielipidettä.

Nämä kaikki ovat kuitenkin eri asia kuin vaikuttimet ja energiat jotka saavat aikaan tarpeen luoda taidetta ja johtavat teoksen syntyyn. Vaikka itse teos katoaisi niin uskon, että siitä silti jää jonkinlainen jälki ihmiskunnan tietoisuuteen ja se elää esimerkiksi sen nähneiden taiteilijoiden myöhemmissä teoksissa.

 

 

Taiteilija ja yleisö

 

Ruotsalainen taiteilija Hilma af Klint loi omat reunaehtonsa siten, että hän ei esittänyt teoksiaan julkisesti ja määräsi testamentissaan, että niitä saa esittää vasta 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Maisemien ja muotokuvien maalaaminen sekä elämänkumppaneiden taloudellinen tuki mahdollistivat toimeentulon. Todellinen taiteellinen tuotanto oli kuitenkin jotain täysin muuta kuin maisemat ja muotokuvat. Esoteerisistä näyistä kohoavia abstraktioita ja latautuneita mysteerikuvia.

Hilma af Klint perusteli ratkaisuaan olla näyttämättä teoksiaan julkisesti sillä, ettei uskonut maailman olevan valmis vastaanottamaan hänen teoksiaan. Varmasti niinkin, mutta todennäköisesti hän myös suojeli itseään.

Teosten julkituominen on sadomasokistinen tapahtuma, jossa rangaistus ja palkinto sekoittuvat yhteen vyyhtiin. Taiteilija ottaa tässä suuren riskin. Omiin taideteoksiin ja sitä kautta omaan itseen kohdistuva ylistys ja ihailu on asia, josta voi myös tulla riippuvaiseksi. Yhtä lailla taiteilijaa on lupa arvostella kuinka julmasti hyvänsä. Se kuuluu pelin henkeen.

Kaikkein toivottavin tilanne olisi jos pystyisi olemaan välinpitämätön sekä ihailulle että kritiikille.

Taiteilijan suhde ulkomaailmaan, se hetki kun työhuoneen ovi avataan ja teokset asetetaan esille on monille rankka kohta, joillekin jopa ylitsepääsemätön. On ihmisiä, joilla ei tunnu olevan mitään ongelmia asian kanssa ja he esittelevät töitään riemumielin ja sitten on niitä joiden psyyke on niin haavoittuva, etteivät he pysty koskaan esittämään töitään.

 

 

Puukehikko, kangasta ja väriä?

Jos ollaan tarkkoja niin maalaus on puukehikko, kangasta ja väriä. Kuitenkin tämä on mieletön väite. Jossain kohtaa työprosessia maalaus sitten lakkaa olemasta näitä ja siitä tulee jotain muuta. Esine, johon on piilotettu pala sielua ja jonka avulla voi tunkeutua toisten mieleen?

Harry Potter-kirjojen paha Lordi Voldemort ei voi luottaa kehenkään ja haluaa hallita kaikkea, jopa kuolemaa. Sen vuoksi hän luo hirnykkejä eli repii sielunsa osiin ja kätkee osat esineisin tai olentoihin. Tämä takaa hänelle kuolemattomuuden. Taiteilijan ja teoksen suhteessa on jotain samankaltaista. Uskon, että taideteoksen luomisen pakon taustalla on jokin särö ihmisen ja maailman suhteessa.

Monet taiteilijat ahdistuvat ajatuksesta elävästä esineestä ja pyrkivät välttämään tätä häivyttämällä objektin työstään. Mitään ”esinettä” ei jää jälkeen. Kuitenkaan en voi välttyä ajatukselta, että hirnykki on aina jossain. Kuten Marina Abramovicin teoksessa ”The Artist is Present”, häntä vastapäätä istuutuvasta ihmisestä on tulee tietyllä tapaa taideobjekti. Hirnykki on siis myös jälki joka jää katsojaan tämän kohdattua teoksen.

 

 

Kuvan asema nykypäivänä

Nykyisin on helppo asettaa kuva taideteoksesta esille internettiin, mutta samalla yksittäisen teoksen mahdollisuus tulla todella nähdyksi on entistä vaikeampaa.

Näemme yhdessä päivässä niin paljon uusia kuvia kuin ihmiset viisataa vuotta sitten ehkä koko elämänsä aikana. Luultavasti meillä taiteilijoilla ei tämän vuoksi ole enää kykyä ladata yhteen kuvaan niin paljon intensiteettiä.

Keskittyminen ja antutuminen katsomiselle vaatii paljon.

Itse muistan kuinka valtavan vaikuttavia olivat ne harvat taideteokset joita pääsin katsomaan. Monet teokset tulivat tutuksi ainoastaan taidekirjojen kautta.

Voimakkaimman muistijäljen tuntuvat jostain syystä tehneen teokset joissa oli jotain kammottavaa.

Kaksipäinen kotka joka hyökkää Suomi-neidon kimppuun kansallismuseossa, Outi Heiskasen teltassa makaava hahmo hänen näyttelyssään Taidehallissa, Hieronymus Boschin ja Bruegelin malaaukset kirjoissa, Akseli gallen – Kalelan louhi.  Satukirjojen kuvilla oli valtava vaikutus. Yksi syy tähän oli varmasti se, että en nähnyt niin paljon kuvia. Perheessämme ei ollut televisiota.

 

 

Maalaaminen välineenä omassa työskentelyssä

Itse olen valinnut omistautua maalaamiselle. Miksi juuri maalaus ja valinta pysyä suorakaiteen sisällä.?

Työprosesissa on tarpeen tehdä rajauksia, aika ja aivokapasiteetti eivät riitä kaikkeen. Minua on helpottanut kun päätin keskittyä maalaamiseen. Se on rajaamista ja keskittymistä samalla tavoin kuin meditaatiossa keskitytään aluksi yhteen sanaan tai symboliin.

Koen maalaamisen rituaalina.

Useita vuosia olen maalannut samoja motiiveja; laskosta, nauhaa ja oksia. Nämä kietoutuvat toisiinsa ja muuttavat muotoaan maalauksissani. Haluan esittää abstraktion, joka on samalla tunne ja fyysinen kokemus.

Laskos on yksinkertainen malli, se on moniselitteisyydessään loputtoman kiinnostava. Siinä on painaumia, aukkoja ja pintaa niin kuin ihmiselläkin. Se on suojaava ja läpipäästävä, muuttuva ja muokattavissa oleva. Oksa on maalausteni kova elementti, joka tunkeutuu kerroksien lävitse. Nauha sitoo kaiken yhteen ja houkuttelee katseen kuvan sisään.

Maalaukseen ei tule suhtautua kuvana,  jota katsotaan vaan on ymmärrettävä maalauksen aktiivisuus ja vuorovaikutteisuus. Taiteilijan on työssään pyrittävä sellaiseen keskittyneisyyteen ja kirkkaan näkemisen tilaan, jotta hän kykenee tunnistamaan oikean suunnan jokaisessa eleessä jonka hän maalaukselle tekee.

Kun työstän maalausta olen aluksi aktiivisempi osapuoli, mutta jossain vaiheessa asetelma kääntyy. Jos olen tarpeeksi hereillä voi prosessi viedä siihen pisteeseen, että maalaukseen tulee itsenäinen olemus ja se muuttuu aktiiviseksi.

 

 

Maalaus esineena taidemarkkinoilla

Kaikista teosmuodoista ehkä juuri maalaus on eniten kärsinyt esittämisen tavasta, jossa taideobjekti rinnastuu myytävään esineeseen. Vuosikymmen toisensa jälkeen törmäämme maalauksia esittelevissä näyttelyissä teosluetteloihin numerointeineen sekä punaisiin ja vihreisiin palloihin. Tämä hassu käytäntö vain jatkaa olemistaan, vaikka kuvataiteen kirjo on laajentunut ja muuttunut valtavasti. Asenneongelma maalauksia kohtaan johtuu mielestäni eniten tästä traditiosta.

Perinteinen suorakaiteeseen rajoittuva maalaus koetaan usein pinnalliseksi ja vanhanaikaiseksi.

Kuitenkin juuri suorakaide on taiteilijalle ja katsojalle yksinkertainen, mutta alati kiinnostava muoto, koska se muistuttaa peiliä tai suoraa katsekontaktia toisen ihmisen kanssa.

Omassa työskentelyssäni haluan korostaa maalauksen objektinomaisuutta ilman esineellistämistä. Venäläinen teologi Jevgeni Trubetskoi on todennut ortodoksisista ikoneista näin: ” me emme katso ikonia vaan ikoni katsoo meitä”. Maalauksen ei tarvitse välttämättä olla sidottu uskonnolliseen dogmiin ollakseen henkinen, kontemplaation mahdollistava kuva. Juuri katsekontakti maalauksen kanssa ja sisään – ulos tapahtuva liike kiinnostaa minua maalausprosessissa. Maalaaminen on jatkuvaa kysymistä. Vastaus muodostuu väineen kautta ja edellyttää sen.

 

 

Näyttelytila

Yleensä omaa työskentelyäni rytmittävät näyttelyt tai muut kulminaatiopisteet, missä oma yksityinen taiteellinen työ tuodaan toisten nähtäväksi (ja arvosteltavaksi). Tällä hetkellä taiteilijoilla on tapana esittää töitään julkisesti aiempaa tiiviimmällä tahdilla. En pidä näyttelyitä kovin tiiviiseen tahtiin, mutta yleensä kuitenkin vuoden, parin välein.

Kun tiedän tilan johon teokset ovat tulossa esille alkaa se vaikuttaa ajatuksiin.

Maalaukset ovat fyyysisiä kappaleita. ne tarvitsevat ympärilleen tilan, johon ne voivat olla suhteessa. Tämä ei ole aivan välttämätöntä, mutta vaikuttaa siihen kuinka intensiiviseksi maalauksen kohtaaminen muodostuu.

Näyttelytilojen suhde tiettynä aikana tehtyihin maalauksiin muodostaa kokonaisuuden. Kun näyttely on ohi yksittäiset teokset ovat edelleen olemassa, mutta niiden suhde toisiinsa muuttuu. Irrotettuna kokonaisuudesta teos muuttuu. Ihannetapauksessa teokset pysyisivät yhdessä ja samassa tilassa.

Jos olisin taloudellisesti riippumaton rakentaisin luultavasti oman museon. Loisin paikan, jossa maalaukset olisivat pysyvästi. Se olisi tila, joka on loppuunsa asti viritetty maalauksen ja ihmisen ( en halua käyttää tässä sanaa katsoja, koska ihminen joka kohtaa maalauksen voi olla myös minä itse) väliselle kohtaamiselle.

Tila, jonka rakentaisin voisi olla yksi kompleksi tai useita erillisiä tiloja eri paikoissa. Koen, että tämä on edelleen paras tapa esittää maalaukset, oma pysyvä tila, jossa teokset on mahdollista kohdata.

 

 

Loppukaneetti

Kun työskentelen niin en voi tietoisesti vaikuttaa siihen millaisen raektion teokseni kohtaaminen saa aikaan katsojassa. En voi mennä katsoja mielessä ja etukenossa. Joskus näyttelyssä olen tarkkaillut yleisön reaktioita teoksiini. Huomasin etten voi millään tavalla esimerkiksi iän, sukupuolen tai pukeutumisen perusteella arvata sitä kuinka pitkään katsoja viihtyy teokseni parissa vai viihtyykö ollenkaan. Loppujen lopuksi tunnen ainoastaan sen merkityksen, mikä teoksillani on minulle tekijänä.