Merkityksellinen ja syvä kokemus on aina kuulunut sekä uskontoon, että taiteeseen. Molempiin liittyy yliluonnollinen taso, jotakin joka muuttaa hetkeksi kokemukset ajasta ja tilasta. Minän rajat katoavat, tahto liukenee. Sisäinen on ulkopuolella ja ulkopuolinen tulee sisään. Minä en ole enää minä. Iho liukenee, luut tulevat ulkopuolelle, sukuelin on puku, jota riisun ja puen. Kirkas ja ääretön valo on vailla näkyvää lähdettä. Tila on äidillinen valtameri, henkeäsalpaavan kaunis ja hukuttava.
Taide on pitkälti korvannut uskonnon henkisen kokemisen paikkana, mutta voiko taiteen tekemisen tai taiteen kokemisen aiheuttamia hurmiotiloja verrata vastaaviin uskonnollisiin. Luovassa työssä hedelmällisen ja tuhoavan välinen raja on hiuksenhieno eikä äärimmäinen kauneuskaan tuo aina mielenrauhaa. Liian moni mestariteoksia luonut taiteilija on tehnyt äärimmäisiä tekoja itselleen ja muille.
Negatiivinen luova hurmio on kuin tappava spiraali, jossa todellisuus on kuminauhan päässä. Syvemmällä spiraalissa nauha kiristyy. Tila on repivä, mutta samalla äärimmäisen kiihdyttävä.
Kokemus omasta ruumiista estää todellisuutta lopullisesti karkaamasta. Viimeinen keino on tehdä ruumiille väkivaltaa, pitää sitä nälässä, murjoa, lyödä ja kiduttaa. Jalkojen täytyy tuntea maa, suun maistaa ja sydämen tykytyksen on rauhoituttava. Maalaamisen fyysinen konkreettisuus pitää mieltä ja kehoa yhdessä ja estää kuminauhaa katkeamasta. Maalaus pitää koossa, mutta samalla hajottaa jos se ei asetu stabiiliksi.
Maalatessa värin lisääminen ja poistaminen, värisävyjen muutokset, viivan alkamis- ja loppumispisteet ovat fyysisiä, kipuun, mielihyvään tai kiihotukseen verrattavina tuntemuksia. Maalaus on ruumis ruumiin ulkopuolella, en minä, mutta ei täysin irrallinenkaan. Hetkittäin, täydellisen keskittymisen tilassa ego väistyy. Yhtä aikaa rauhoittava ja kipeä tuntemus yhdistää ruumiin ja psyykeen kerrokset. En tiedä onko minulla enää tahtoa. Ehkä olen todemmin maalauksessa kuin itsessäni.
Nämä hetket eivät kuitenkaan saa minua luopumaan itsekeskeisyydestäni ja pakkomielteistäni. Todennäköisemmin ne vain nostavat minut pian romahtaviin illuusioihin. Korkeat hetket ja niitä seuraavat kuilut muodostavat itseään toistavan kehän. Teoksen synty tarvitsee hurmiota, mutta taiteilijan hurmion perimmäinen kohdistumattomuus, itse luodun kauneuden lumo ja kyvyttömyys irtautua omasta teoksesta pitää sisällä kehässä.
Espanjassa 1500- luvulla elänyt Avilan Pyhä Teresa on kuvannut rikkaan aistillisesti, mutta analyyttisesti hengellistä matkaa sielun keskukseen, yhtymistä Jumalaan ja lopulta sielun kuolemista siinä merkityksessä kuin se ennen yhtymistä oli. Teresan kirja Sisäinen Linna on alun perin kirjoitettu henkiseksi oppaaksi hänen oman sääntökuntansa nunnille. Kirja on runollisin ja tarkkanäköisin lukemani kuvaus uskonnollisista hurmiotiloista. Teresa jaottelee kokemukset hyvin tarkasti. On tyytymyksiä, tuntumuksia, luonnollisia ja yliluonnollisia. Toiset on saavutettavissa mietiskelyllä, nekään eivät ole vähäpätöisiä, mutta ”tyytymykset alkavat meidän luonnostamme ja päätyvät Jumalaan. ”1 ”Tuntumukset taas alkavat Jumalasta, ja me tunnemme ne luonnossamme ja nautimme niistä yhtä paljon kuin tyytymyksistä, jopa paljon enemmänkin.” 2
Teresan mukaan myös paholainen tarjoaa sielulle hurmion kokemuksia. Nykyaikana paholainen ei ole konkreettinen. Ei ole vakavasti otettavaa sanoa jonkun asian olevan peräisin paholaisesta. Asioita selite-tään pikemminkin psykiatrian näkökulmasta ja jopa paha medikalisoidaan, jolloin se entisestään epäselvenee. Hurmiokin on psykiatriaa, aivojen poikkeavaa kemiaa maanisessa tilassa.
Totta on myös, että monet uskonnolliseen kontekstiin liittyvät hurmiotilat saavat aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Teresan mukaan juuri kokemuksen aikaan saamat vaikutukset ihmisessä ja hänen ympäristössään kertovat onko kokemus todella peräisin Jumalasta vai onko kyseessä Perkeleen juoni tai itse aiheutettu mielikuvituksellinen hullaantuminen. ” Saattaa myös olla joitakin niin heikkoja päästään ja mielikuvitukseltaan – sellaisia olen tuntenut – , että he uskovat näkevänsä kaiken, mitä ajattelevat. Tämä on sangen vaarallista.” 3 Kuten on sanottu, hedelmistään puu tunnetaan.
Jumala henkenä on käsittämätön, jotain mikä ei ole ihmismielen ymmärryksen rajoissa. Jeesus Kristus on kohde, jonka avulla Jumala ilmenee käsitettävänä, inhimillisyytensä ja ruumiillisuutensa kautta. Matthias Grünewaldin Isennheimin alttaritaulussa on kuoleva, vuotavia haavoja täynnä oleva Kristus kärsimyksen viimeisellä hetkellä, kun maailma on pimeä ja elämä paennut. Maalauksen sanoman ytimessä ei ole vain Jumalan itsensä uhraamisen katarsis. Kärsivän Kristuksen ruumiin katsominen ja siihen samaistuminen auttaa inhimillisen kivun kautta ymmärtämään kärsivän Jumaluuden. Avilan Teresa kirjoittaa ” elämämme on kätketty Kristukseen tai Jumalaan – mikä on sama asia – tai että elämämme on Kristus.” 4 Kristus on kärsimyksensä kautta läsnä kaikissa kärsivissä ja toisen kärsimyksen myötätuntoinen ymmärtäminen on Jumalan ymmärtämistä. Näin tulee käsitettävämmäksi alttaritaulun toisen puolen valo-Kristus, joka nousee haudasta auringonkehä päänsä ympärillä ja sateenkaaren värit auenneiden käärinliinojen laskoksissa. Pyhimyksen hurmiolla on aina kohde.
1. Avilan Teresa, Sisäinen linna, suom. Seppo A. Teinonen, Kirjapaja, 2007, s. 67.
2. Mt. s.67.
3. Mt. s.90.
4. Mt. s.101.